Biletystä ja selviytymistä

Tarina jatkuu!

Ollaan siis tiistain 14.7 puolella, kun edellisen illan meiningeistä huolimatta joudun heräämään jopa klo 10.30, keräämään kamppeeni ja check-outtaamaan. Seuraava yöni oli kyllä kunnossa ja maksettu, mutta jouduin tästä huolimatta vaihtamaan huonetta. Tämä tarkoitti ihan vaan sitä, että klo11 tavarat säilöön, ja uuteen huoneeseen saisi mennä kunhan se olisi siivottu, eli klo 15. Hyvä puolihan tässä oli tosiaan sei, että eipä voinut jäädä makailemaan ihan koko päiväksi!
     Viime yönä hostellille samalla taksilla tullut jenkkiläinen Adria joutui tekemään saman tempun, siis kirjaamaan itsensä ulos ja odottamaan seuraavaa huonettaan. Törmäsimme siis olohuoneen puolella, ja kävi ilmi, että Adria oli samassa jamassa kuin minä: ei majoitusta seuraavan yön jälkeen, ja kaikki paikat täynnä. Jäätiin siinä sitten kummatkin pähkäilemään hetkeksi itseksemme, mitä ihmettä tässä pitäisi keksiä.
     Siinä samalla etsiessäni vapaita majapaikkoja ympäri Japania viestittelin myös edellisillan Markin kanssa, sillä tarkoitus oli ollut mennä porukalla käymään Kobessa, paikassa, jossa kasvatetaan kuulemma parhaat (ja kalleimmat) lehmät, ja tarkoitus oli päästä tätä herkkulihaa maistamaan. Mark kuitenkin viestitteli, että he haluaisivat pyöriä vielä Kiotossa sitä ennen, mutta että voisin toki liittyä seuraan. Olin kuitenkin mielestäni jo käynyt ainakin yhdessä Markin mainitsemassa kohteessa, joten päätin sen sijaan lähteä Adrianin seuraksi Naraan, siis sinne, missä olin pari päivää sitten käynyt mutten ehtinyt oikeastaan nähdä mitään.
     Tarkoitus oli ottaa muut kiinni Kobessa, mutta Narassa vierähtikin koko päivä: nelisen tuntia käveltiin ympäriinsä, kuvattiin maisemia, syötettiin peuroja, joita tosiaan käyskenteli kymmenittäin (sadoittain?) ympäri puistomaita ja jotka lähestulkoon puskivat sinut kumoon, jos aistivat sinulla olevan keksejä jäljellä. Peurojen lisäksi pääkohde olikin varmaan maailman suurin puurakennus, joka oli ihan vakuuttava oikeastikin, kuten sisällä istuva rautainen, jättiläismäinen buddha. Sen lisäksi vielä hieno vanha pyhättö, syömään, ja junaan kohti Kiotoa.
     Junassa koitin kysellä Markilta, joko he olisivat tulleet takaisin Kobesta, kello kun alkoi olemaan vaikka mitä. Yllättäen sain vastaukeksi etteivät he olleet lainkaan lähteneet Kobeen, ja että tapaisimme hieman myöhemmin Kioton keskustassa. Kiotossa oli nimittäin meneillään yksi japanin suurimpia festivaaleja, ja meno kaupungilla oli tosiaan näkemisen arvoinen. Keskustan isoimmat kadut oli muutettu kävelykaduiksi, ja mahdoton määrä väkeä käveli ympäriinsä kimonoissa ja yukatoissaan, ostelemassa katukojuista ruokaa ja ihmettelemässä ympäriinsä sijoittuneita, kolmen-neljän kerroksen korkuisia rakennelmia, jotka osallistuisivat ylihuomisen paraatiin. Kaiken tämän keskellä tusinoittain poliiseja huolehti ihmismassojen sujuvasta liikkeestä ohjaamalla kävelemään vasemmalla puolella.
     Meillä kesti Adrian kanssa loppujen lopuksi melkein tunti löytää muut, mutta lopulta google mapsin koordinaattien avulla löysimme Markin, Sivanin, Bobbyn ja Jasminin meitä odottelemasta. Napattiin jotain syötävää katukojusta, ja Mark ohjasi koko poppoon hänelle tuttuun kuppilaan, joka oli kaikin tavoin ihan tavallinen, paikallisten ihmisten pieni, kodikas kuppila. Hinnat olivat ehkä hieman tottumaani korkeammat, mutta edelleen n. puolet Suomen hinnoista. Ei sillä, en minä niistä hinnoista paljoa välittänyt silloin! Sillä tämä kuppila, tämä porukka, juuri tämä hetki, sai minut taas muistamaan reissaamisen mahtavuuden. Ei ne hienot monumentit, ne omituiset herkut, ne puistattavat maisemat, ne erikoiset paikalliset tavat ole mitään verrattuna ihmisiin, ihmisiin, joihin voi tutustua vahingossa ja kertaheitolla, joiden kanssa voi hengata, nauraa, juoda, syödä, ja jakaa kaikki ne muut mahtavat kokemukset. Mä opin tän jo Australiassa, ja olen ehtinyt kuulemaan sen jo monelta muultakin, mutta reissaamisessa kaikkein parasta on ihmiset. Kun päästiin pienestä kuppilasta, jatkettiin seuraavaan paikkaan, joka oli puheiden mukaan jonkinlainen clubin ja pubin risteytys: sitä se oli, ja muutenkin mahtava mesta. Morjenstettiin koko poppoolle hyvää jatkoa (näitä tyyppejä olisi pakko vielä nähdä joskus!) ja taksi kuljetti taas Adrian ja mut takaisin hostellille. Ilta lie ollut reissun parhaimmiston kärkeä.

Seuraava päivä oli tahmea, tai ainakin laiska. Herätä oli aikaisin, totta kai,  koska nukkutua iltaa enempää ei tämö hostelli, tai Kioto yleensäkään, kykene tarjoamaan. Aika kului siis hostellin olohuoneessa (jossa onneksi sain vielä makailla) miettien, mitä ihmettä tässä nyt pitäisikää tehdä. Adria sai oman suunnitelmansa kasaan alkupäivästä, hän lähtisi Hiroshimaan ja sen lähialueelle päiväksi, ja palaisi sitten Tokioon valmistautuakseen kotimatkaan. Toivotin hänelle siis hyvää matkaa (minua ei erityisesti kohde kiinnostanut) ja jatkoin lepäilyä ja pohdintaani.
     Lopulta sain suunnitelmankaltaisen kasaan: tahtoisin nähdä vähän ainakin tätä festariparaatia, joka tapahtuisi Kiotossa seuraavana päivänä, ja myöhemmin pitäisi päästä Okinawalle. Viettäisin siis yhden yön ihan vaan laiskasti Kiotossa, ja koska hostellit ovat täynnä, turvaudun nettikahvilaan. Seuraavana päivänä paraatin bongattuani ottaisin junan Kagoshimaan, Japanin eteläisimmän pääsaaren eteläisimpään osaan, ja sieltä yön parin jälkeen reissaisin laivalla Okinawalle. Varasin hostellit Kagoshimaan ja Okinawalle, sekä paluulennon Okinawalta Tokioon. Loppupäivä meni makoillessa, pienessä pyörähdyksessä keskustassa massoja ihmettelemässä, ja sitten painuinkin jo majapaikkaani.
     Tärkeintä oli tietysti se, että nettikahvilassa sain katon päälleni ja oman kopperon yöksi, mutta lopputulos oli silti Hokkaidon samaan kokemukseen verrattuna heikohko. Otin itselleni kopperon tatamilattialla, elikkä ilman toimistotuolia mutta varustettuna tatamimatoilla ja nukkumatilalla. Olihan se, ei siinä: se vain että mulle ei oikein ~1,7m × ~1,2m tahdo riittää missään suunnassa kunnolla nukkumiseen. Lopputulos olikin, että pääasiassa tuli hyödynnettyä tietokonetta makuutilan sijaan, vaikka tunnin pari torkuinkin epämukavissa asennoissa. Kokemus silti. Kai.

Seuraavan päivän aamuna maksoin, poistuin ja hoipertelin ihmettelemään paraatia. Tulin, näin, ja poistuin kohti juna-asemaa. Junassa pääasiassa nukuin. Saavuin Kagoshimaan, seikkailin ratikalla kaupungin halki kohti hostelliani, saavuin hostelliini, check in, suihku, romahdus pöytään.
     Toiset päivät on täynnä mahtavuutta ja menoa, toiset on joko flegmaattista elelyä tai reissausta paikasta A B-lokaation. Mutta tuli tuona torstainakin jotain saavutettua! Tapasin hostellissa Ronnien, Italiaisen reissarin, joka paistoi munakkaan ja oli juttuseurana. Sain kuulla, että suunta on sama kuin minulla, siis laivalla Okinawalle, joten päätettiin siinä sitten mennä samaa matkaa.
     Sitten nukuin. Seuraavan päivän makoilin, katsoin Mad Max kakkosen sekä klassikon "Falling Down". Seuraavana päivänä mentäisiin Ronnien Okinawalle
     Tai siis seuraavan päivän aikana, ja sitä seuraavan. Laiva lähti vasta klo 18.00, ja reissu kesti 24h. Vaikka reissu oli ihan mukava ja vähän lentämistä halvempi, ei laivassa ollut muuta kuin pieni ravintola ja kauppa, jotka olivat vain aika ajoittain auki, rivi juoma- ja ruoka-automaatteja sekä tietysti suihkutilat. Wifiä sen sijaan ei ollut. Nukkuminen tapahtui reilun kolmenkymmenen hengen huoneissa, joissa nukuttiin vieri vieressä tatameilla. Kokemus, joskin vähän tylsää oli, nukuin + torkuin ainakin 16h.
     Kun lopulta päästin sitten perille, alkoi kuitenkin tapahtua. Kun ääneen mietin kuljetusta satamasta hostellille, Ronnien totesi, että hommataan ihmeessä kyyti paikalliselta. Olin päättänyt, etten tällä reissulla liftaisi kyytejä, mutta päästin silti Ronnien koputtelemaan erään auton ikunaa sataman parkkipaikalla. Kyllähän se kyyti siitä tulikin, ei siinä: itselle tuli vaan fiilis että hyväksikäytettäisiin tässä paikallisten ystävällisyyttä. Yuichi, jätkä joka otti meidät kyytiin, oli kuitenkin niin mukava, etta moiset ajatukset unohtuivat pian. Hän oli nimittäin niin vieraanvarainen, että kun olimme saanut heitettyä tavaramme hostellille, hän vei meidät suoraan viettämään ilta hänen kotiinsa! Kotonaan hän koko perheensä voimin kestitsi meitä, ja maksoi jopa paluutaksikyytimme. Ihan mahtavaa. Jälkeenpäin sain kuulla, että kyseessä on jokseenkin yleinen okinawalainen tapa kutsua vieras/tuttava omaan kotiinsa.

Tylsyys oli kuitenkin jatkumassa: seuraavat kaksi päivää satoi melkein koko päivän. Turns out että reissuni oli suunniteltu vähän pieleen: Okinawalle olisi kannattanut tulla reissun alussa, kun hurrikaanikausi ei ollut alkanut vielä. Jehps. Vähän ehdittiin Ronnien kanssa kierrellä, mutta biitsille ei kelejen puolesta viitsinyt mennä. Majatalon isäntäväen (majatalon alakerrassa oli isäntäväen, pariskunnan ja pienen lapsen asuinsijat) ja muiden vieraiden kanssa sen sijaan tuli juotua ja vietettyä paljon aikaa sateiden piiskatessa ulkona. Sumoakin tuli katsottua reilusti. Onnistuin myös toisen päivän pilvisyydestä huolimatta polttamaan itseni! Jes!
      Pahemmaksi palamisen teki se, että 22. päivä oli vihdoinkin hyvä keli, joten ulos oli päästävä palamisesta ja karseasta olosta huolimatta. Voiteiden ja kipulääkkeiden avulla selvisinkin jopa, ja kannattikin: majatalon isäntä vei meidät näkemään vesiputousta saaren sisäosassa, sekä biitsille snorklaamaan. Mun ja Ronnien lepäillessä ja alussa isännän, Ryotan puuhia seuraillessa, Ryota itse pyrki pyydystämään meille päivälliseksi mustekalan. Toista tuntia otudta etsittyään hän joutui kuitenkin luopumaan yrityksestä, joten palasimme takaisin hostellille. Taisin polttaa tuona päivänä itseäni vielä enemmän, vaikka tällä kertaa käytinkin suojavoidetta. Majatalolle palattuamme Ryota kokkasi mustekalan sijaan ihan tavanomaista grilliruokaa, ja jälleen vietettiin loistavaa aikaa aivan mahtavan isännän kanssa. Viimeiseksi aktiviteetiksi Yuichi ilmoitti, että olisimme tervettulleita hänen kaverinsa pienimuotoisille synttäreille Yuichin kotona, ja että hän hakisi meidät tunnin parin päästä. Uusi vierailu aidossa japanilaisessa kodissa kruunasi päivän.
   
Seuraavana päivänä lensinkin jo takaisin Tokioon. Reissu Okinawalle oli lyhyt, mutta kannattava ja kokemustentäyteinen. Olisin toki voinut oleilla siellä pidempäänkin, mutta halusin ehtiä viettää aikaa vielä Tokiossakin ennen paluutani 30. päivä, sekä morjenstaa Sivania ennen tämän paluuta kotiin. 23. päivä nappasin siis koneen kohti Naritan lentokenttää, ja sieltä junan Tokioon.

Ja täällähän mä edelleen olen, Tokiossa, joskin aikaa laskeutumisesta on kulunut jo neljä päivää. Jäin aika järkyttävästi jälkeen päivittelyssä, kun Okinawalla kirjoittaessani jatkoa yli puolet tekstistä katosi näppäilyvirheen takiam vieden motivaationi mukanaan. Jäljessä pysytään edelleen, mutta eiköhän tässä ainakin yksi hyvä, kokonainen päivitys saada aikaiseksi, ennen kuin on aika palata. Ensi kertaan siis!

-Ilmari

Karaokeilua ja seikkailua

Terve taas ihmiset!

Kulunut viikko on tuonut taas tullessaan kaikenlaisia, joskin lähes yksinomaan positiivisia kokemuksia. Elikkä ihan pirun hauskaa ollut!

Heikosta muististani huolimatta koitan kuvata päiväni mahdollisimman tarkasti. Tätä helpottaa onnekseni yksi seikka: vastoin puheitani viime päivityksessä, en ryhtynyt "teholla kahlaamaan kohteita läpi", vaan pikemminkin päivät kuluivat leväten ja illat syöden ja juoden hyvässä seurassa. Samaisesta syystä lienee julkaisutahtini heikentynyt.

Viime sunnuntaina vuokrasin itselleni pyörän ja lähdin ihmettelemään Kioton temppeleitä, tai, no, ainakin kahta. Enkä edes niitä kaikkein tunnetuimpia, jotka näin jälkeenpäin tajuan missanneeni kokonaan. Jaah. Pyöräilinpä kuitenkin pitkän ja jyrkän mäen päästäkseni vuorenrinteeseen rakennetulle temppelialueelle, ja vaikken muista edes paikan nimeä niin olihan se hiano. Oli vanhoja esineitäkin näytöllä ja myivät onnea tuovia amuletteja ja vaikka mitä...
     Pakko kyllä tosin todeta, että tällä hetkellä ei edes juuri kaduta, että jäi ehkä joitain ihan hienojakin temppeleitä näkemättä. Spessuja nähtävyyksiä ja paikkoja osaan tietty arvostaa, mutta paljon mieluummin käytän aikani spessujen ihmisten tapaamiseen ja niiden kanssa hengaamiseen. Tällä ensimmäiselläkin temppelillä kiinnostavin kohtaamiseni oli nuori äijä, jolla oli jännä lastenshow pystyssä. Parin neliömetrin matalan aurinkokatoksen alla hänellä oli television oloinen rakennelma, jonka näytön tilalla äijä vaihteli pahvisia kuvia diashown hengessä. Tarina oli mitä ilmeisesti vain yksi episodi kokonaisesta sarjasta, ja kertoi jonkinlaisesta supersankarista, kai. Vaikka juoni menikin vähän ohi, oli tarinankertojan eläytyminen kerrontaansa mahtava, ja jälkeenpäin harmittaakin että tyydyin pelkkiin valokuviin. Tarinan päätyttyä hän kyseli lapsilta triviakysymyksiä ja jakoi palkintoja. Kun kaiken päätteeksi lapsia kaitsinut turistimummo alkoi kaivaa lompakkoaan esityksestä ja palkinnoista, tarinoitsija totesi "no, it's a gift. And show is free."
      Seuraavankin temppelin päänähtävyys oli henkilö, budhistipappi, jonka reilun puolituntisen jumalanpalveluksen tai vastaavan istuin urheasti läpi, koittaen keskittyä saarnan kulkuun olemattomilla japanintaidoillani. Vaikka en taaskaan ihan juonesta saanutkaan kiinni, oli kiinnostavaa seurata papin eleitä, puhetapaa ja ihmisten reaktioita,  ja sitä, kuinka tämä kaikki muistuttaa pohjimmiltaan mitä tahansa muuta jumalanpalvelusta, joihin muutama paikallinen on kokoontunut kuuntelemaan papin mietteitä ja laulamaan pari virttä, tai kuten tässä tapauksessa, toistamaan papin perässä jonkinlaista rukousta, josta itse selvisin korkeintaan välttävästi. Joka tapauksessa tärkein ansaittu kokemus tässä oli se, kuinka toisella puolellakin maapalloa jotkin asiat pysyvät aina samoina. Ehkä jumalanpalvelus ei ollut kaikkein paras esimerkki aiheesta, kunhan nyt oli itselleni se, joka muistutti aiheesta.
     En viihtynyt pyöräreissulla kuin muutaman kolme tuntia, sillä sää oli helvetillinen ja pyörän satula nousi vain puoleen siitä korkeudesta jolle sen olisin halunnut. Tarkoituksenani oli myös tavata edellisenä päiväni blogikirjoitteluni ohessa tapaamani huonekaveri brittiläinen Nick ja käydä syömässä läheisessä kehutussa pihvipaikassa. Hän oli käymässä Narassa, siellä peurapaikassa jossa olin käynyt itse pari päivää sitten kääntymässä. Nickilä kesti kuitenkin iltakahdeksaan asti päästä takaisin, joten nälkäni oli riittävä vihdoin päästessämme pihville. Mikään tavallinen pihvi ei ollut kyseessä: kyseessä on japanilaistyylinen pihvi, tonkatsu, joka on päältä näyttää valmiiksi paloiteltulta schnitseliltä ja on sisältä erityisesti tämän ravintolan tapauksessa lähes raaka ja aivan uskomattoman hyvänmakuinen. Vaikka tämä yksilö olikin erityinen, myönnän että olen kyseistä ruokaa syönyt lähes joka toinen päivä valmisruokana, niin hyvää se on!
     Pihvit syötyämme päätimme samaan syssyyn käydä kokemassa matkaoppaastani bongaamani erityisyyden, joka löytyi vajaan puolen tunnin kävelyllä ja poliisien avustuksella. Lopulta oven edessä oli hienoa ihastella valokylttiä: "Finlandia bar"!
     Olin odottanut Suomilandian nimeä kantavan baarin olevan korkeintaan kuppila, jossa keskitytään väkevien tarjoiluun ja jurottamiseen japanilaisella vivahteella, mutta oletukseni osoittautuivat vääriksi: paikka saattoi olla fiinein baari, jonka tiskin ääreen olen istunut. Sisustus oli mitä tyylikkäin ja siistein, kuten olivat liiveihin puketuneet kohtalaisen sujuvaa englantia puhuvat baarimikot. Ainoat asiat, jotka muistuttivat kodista, olivat hinnat ja viinavalikoima. Löytyi jopa puolillaan oleva pullo Koskenkorvaa! Vaikka istumapaikastaan saikin maksaa kotimaisittain kolmisen euroa ja juomista reilun viisi, olivat palvelu ja olot riittävät pidättelemään meitä useamman tunnin. Kun kuitenkin sunnuntai-ilta oli, väkeä meidän lisäksemme ei ollut kuin yksittäinen tanskalaispariskunta, joka poistui yhdentoista aikaan. Kun itse päätimmä puoliltaöin vaihtaa asemaa (henkilökunnan kiitosten ja kumartelujen saattelemana), totesimme ikäväksemme ettei missään lähiseudulla ainakaan enään tapahtunut mitään, joten nappasimme taksin takaisin hostellille. Olihan Finlandia-baari toisaalta yksinäänkin aivan ylittämätön kokemuksena.

"Maanantaiaamuna krapula ja vapina...", tai oikeastaan vain myöhäinen aamu. Tarpeeksi myöhäinen, että paljoa en saanut aikaiseksi, paitsi pohdittua matkani jatkoa. Tilanne alkoi nimittäin uhkaavasti näyttää siltä, että vapaat pedit alkovat olla lopusa koko Kiotossa seuraavina päivinä. Olit onnistunut hankkimaan itselleni vielä yhden yön jatkoa, mutta siitä seuraavaa jouduin jännittämään jonotuslistalla siinä toivossa, että joku peruisi. Siitä eteenpäin kaikki oli kuitenkin kysymysmerkkinä. Kiotossa alkaisi 17. päivä yksi Japanin suurimpia festivaaleja, Gion Matsuri, ja muutamaa sietämättömän kallista paikkaa lukuunottamatta kaikki Kioton hostellit olivat muutaman päivän ajan täynnä. Vaihtoehtoina olisi keksiä tilanteesta huolimatta majoitus Kiotosta ja vilkaista festivaalimenoja, tai yöpyöä kaupungin ulkopuolella ja tulla tai jättää tulematta katsomaan juhlallisuuksia. En saanut tuona maanantaina päätöstä tehtyä, vaikka päässäni pyörikin monta vaihtoehtoa: voisin yöpyä hieman etelämpänä erään hyvän biitsin tuntumassa ja tulla välillä käymään Kiotossa, voisin yöpyöä taas vaihteeksi nettikahvilassa, tai antaa koko homman olla ja jatkaa pikimmiten seuraavaan kohteeseeni Okinawalle...
     Vaikken saanutkaan päätettyä mitään, morjenstin Nickin matkaan kohti Etelä-Koreaa, ja tutustuin vuotta nuorempiin californialaisiin Davidiin, Tyleriin ja Maxiin sekä kanadalaiseen Rickiin, unohtamatta japanilaista Yoichia, jotka siis kaikki jakoivat saman huoneen kanssani. Päätimme lähteä syömään porukallaa, ja Rick vakuutti nähneensä loistavan ja kohtuuhintaisen all-you-can-eat -mestan, joka päätettiin käydä kokemassa. Lähtö kuitenkin venyi (taas vaihteeksi) melkein kahdeksaan, ja kun lopulta löysimme perille, käykin ilmi että huokea hinta on ollut lounastarjous, ja nyt kyseinen mesta ja kaikki lähellä olevat paikat ovat sietämättömän hintaisia. Onneksi Yoichi alkaa selvittämään lähintä kohtuuhintaista izakayaa nettiyhteydellään, ja minä koitan pitää suuni kiinni jottei nälkäni ruokkima ärtymykseni ottaisi tilannetta haltuun. Vaikken voinutkaan syyttää Rickiä ymmärrettävästä virheestä, en ole koko reissulla ja pitkään aikaan muutenkaan ollut yhtä vihainen.
     Lopulta, parin metropysäkin päässä, vartin kävelyn ja minun hiljaisen kiroamiseni siitä kuinka "tämä paikka on varmaan sitten vuorostaan kiinni" jälkeen päädymme oikeaan paikkaan, ja vain parin minuutin pöydän odotuksen jälkeen istumme kaikki kuusi pöydässä oluet edessämme, ja Yoichi tilaa tehokkaasti kaikkea mahdollista ruokaa puolestamme. Viimeistään ensimmäisen suupalan kohdalla olo on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja kaikki on taas mitä parhaiten. David kiteyttää hyvin izakayan loistavuuden: siinä missä tavallisen ravintolareissun kohokohta on ruuan saapuminen pöytään, kokee izakayassa saman ilon yhä uudestaan ja uudestaan, kun huokeita mutta maukkaita annoksia saapu toinen toisensa perään. Kaiken aikaa oluen virratessa, mikä oli californialaiskolmikolle mukava yllätys, ovathan he vielä kotonaan alaikäisiä. Taitavat olla Japanissakin muuten...mutta eipä heiltä kukaan papereita kysynyt. Söimme ja joimme itsemme täyteen kaikkien annosten ja juomien maksaessa vain ¥280 eli reilut kaksi euroa, jonka jälkeen jatkoimme vielä hostellille viettämään iltaa.

Tiistaiaamu muistutti maantaita, sillä erolla että uskoin tällä kertaa juhlimisen loppuneen vähäksi aikaa. Kuinka väärässä olinkaan: tästä se vasta lähtee!
     Onnistuin kuin onnistuinkin saamaan jonottamalla yhden yön lisää, joten jäljellä olisi vielä kaksi yötä ennen torstaista heitteillejäämistä. Jatkoa en nimittäin edelleenkään saanut päätettyä, enkä ole varma yritinkö edes kovin paljoa. Kun sain lopulta irtautettua itseni pelistä, johon Rick oli minut koukuttanut, lähdimme yhdessä ihmettelemään Inarin pyhättöä ja sen vuorta tuhansine punaisine portteineen. Omalta osaltani oli tarkoitus saada hieman liikuntaa taas vaihteeksi, sillä matka vuoren huipulle kestäisi reilun tunnin verran. Rick sen sijaan oli valokuvaajapersoona, ja nähdessään vuoren juurella istuvan temppelin hän totesi minulle ykskantaan, että hänellä tulee kyllä menemään aikamoinen tovi pelkästään tässä, ja että lieneisi parasta jättää hänet rauhassa kuvaamaan ja käyttää oma aikani paremmin kuin häntä odotellen. Olin samaa mieltä, ja sovittuamme tapaavamme hostellilla päivän päätteksi lähdin nousemaan vuorta.
     Vuoren huipulle pääsisi kahta reittiä, joista toista päätin lähteä ylös ja toista tulla alas. Reitit olivat hieman eri pituisia, mutta niitä yhdisti se, että ne kulkivat kummatkin lähes koko pituudeltaan punaisten toori-porttien ali. Reitin varrella oli myös aika ajoin pieniä alttareita, ja huipulla muutama kookkaampi, sekä pieniä hökkeleitä juoma-automaatteineen. Suurin kysymys päässäni kiipeämisen jälkeen olikin, kuka on se, joka käy täyttämässä näitä automaatteja, kun vuorella ei ole muita reittejä kuin kävelyportaita ja automaatteja varmaankin tusinan verran koko reitillä? Kulutuskin lienee suuri korkeasta hinnasta huolimatta, sillä keli oli jälleen käsittämättömän kostea ja kuuma, enkä missään nimessä ollut ainut joka olosuhteista huolimatta oli lähtenyt vuorta kiipeämään. Liikkeellä oli monenlaista travelleria ja paikallista lenkkeilijääkin, joskin vain yhteen porukkaan tutustuin muita tarkemmin.
     Ollessani vielä nousun alkupuoliskolla saavutin jonkinlaisen retkikunnan, joka nousi hieman minua hitaammin, muttei aivan ohitettavissakaan, joten päätin roikkua suosiolla sen perässä toistaiseksi. Ei siinä, tällä travelleriporukalla oli ihan hyvä meno päällä, ja erityisesti erään selvästi jenkin puheet olivat, noh, sanotaan että kiinnostavia, mutta siis pääasiassa huvittavia. Kun he kuitenkin päätyivät ihmettelemään maisemia, jatkoin itse heidän ohitseen. Kohtasin heidät kuitenkin uudestaan puolimatkan levähdyspaikalla, ja kun nousimme samaa matkaa samaan umpikujaan erehdyksessä, syntyi riittävästi jutunjuurta jo tutustua porukkaan lähemmin ja nousta vuorelle samassa retkikunnassa. Noustessa minulle kävi selväksi, etteivät travellerit ollet juurikaan toisilleen ennestään tuttuja: vaikka jenkkejä olikin kahdeksasta hengestä kuusi, oli suurincosa heistä tavannut vasta vuoren rinteellä, tai aiemmin reissulla mutta sattumalta törmännyt toisiinsa täällä. Liittymiseni tuntuikin siis luontevalta, ja porukassa nousu olikin paljon hauskempaa. Tässä tapauksessa matka olikin ehdottomasti tärkeämpi kuin määränpää, sillä vuoren huippu oli lievä pettymys. Huipun alttari ei ollut juuri tavallista ihmeellisempi, eikä näköalaa ollut puustosta johtuen laisinkaan. Mutta tulipahan kiivettyä! Laskeutuessani jatkoin jutustelua ja tutustumista porukkaan:  kuusi ryhmän tyypeistä oli jenkkejä, joiden lisäksi mukana oli iranilainen Sivan ja hollantilainen Bobby. Suurin osa oli ollut tai tulisi olemaan Japanissa reilun viikon, ja osa oli reissannut jo monta kuukautta muualla Aasiassa ja Australiassa.
     Päästyämmä takaisin puoleenmatkaan (joka oli sama molemmilla reiteillä) osa porukasta jatkoi alaspäin, kun minä jäin muiden kanssa ihmettelemään auringonlaskua. Tutustuimme samassa syssyssä erääseen paikalliseen, jonka kanssa laskeuduimme alas. Hän yritti hakea lähialueelta ruokapaikkaa meille, mutta kun hänen suostituksensa olivatkin kiinni, päätimme palata päärautatieasemalle varmojen ruokapaikkojen luokse. Perillä ruokapaikassa meitä oli lopulta kuusi: minä, Sivan, Bobby, jenkkiläiset Mark ja Jasmin sekä kiotolainen kaverimme, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. Jutusteltiin kaikenlaista, ja sain esimerkiksi kuulla hieman iranilaisesta asepalveluksesta, jonka Sivan oli myös käynyt, sillä vaikka asepalvelus onkin hieman erilainen sukupuolesra riippuen, myös naiset käyvät iranissa intin. Sain syödäkseni jälleen tonkatsua, selvisimme maksusta kauhean sähligin jälkeen (meitä oli epähuomiossa laskutettu liikaa, eikä jaettu maksaminen ole Japanissa kovin tunnettu käsite) ja jatkoimme matkaa läheiseen Irish pubiin, jossa pääsimme jälleen nauttimaan kohtuuhintaisista juomista. Jasmin ja Bobby jatkoivat tästä kohti hostellejaan, kummatkin naapurikaupungissa Osakassa, ja paikallinen tuttavamme lähti hänkin kohti kotia, joten toivotimme heille hyvät yöt ja jatkoimme Sivanin ja Markin kanssa seuraavaan paikkaan. Päädyimme samoille seuduille, joissa vietin itse edellisen illan, ja etsiessämme seuraavaa paikkaa törmäsimme vanhoihin tuttuihin: niihin kolmeen jenkkiin, joista olimme erkaantuneet jäädessämme vuoren taukopaikalle ihmettelemään maisemia! Iskeydyimme siis yhdessä ¥200 baariin, jossa kaikki maksoi siis 1,4€! Olisikohan edes laillista Suomessa?
    Illan viimeiseksi vedoksi tämän jälkeen päädyimme paikkaan, johon olin kaivannut koko reissuni ajan: karaokeen! Vuokrasimme tunniksi pienen huoneen, jossa saimme tunnin ajan hoilata mitä ikinä tietokannasta löytyikään. Pakettiin sisältyi rajaton juomatarjoilu, joka olisi lisähinnalla ulottunut alkoholeihinkin. Illan hittejä olivat Big in Japan, Hotel California sekä kaikkien aikojen eeppisin Let it go -hoilaus, jonka olen kokenut. Taksi vei illan päätteeksi minut ja samassa hostellissa asustavan Audreyn hostellille vitosella.

Vaikka olenkin saanut käytyä vasta kolme päivää kuluneesta kahdeksasta, joudun pistämään tässä kohtaa poikki, sillä kello on paljon ja tällä kertaa kaipaisin jopa unta. Uskomatonta kyllä, olen jotenkin onnistunut kirjoittamaan kolmen päivän juomingeista enemmän tekstiä kuin missään edeltävien kokonaisten viikkojen tiivistelmissäni!
     Kaipa se vain kertoo siitä, kuinka hauskaa on todellakin ollut.
     Eikä tässä ole vielä edes kaikki!
     Koitan saada jo huomenna päivitettyä lisää, jotten jäisi liikaa jälkeen. Huomiseen siis!

-Ilmari

Hikoilua ja luotijunailua

Hojo!

Kuten uhkailinkin, on Hokkaido jäänyt taakse, ja ihmettelen maailman menoa nyt Japanin vanhan pääkaupungin Kioton suunnilla. Oli kurjaa jättää hyvä posse, mutta reissattava on kun kerran reissussa ollaan. Ainoa mitä kadun on turhan kiireinen lähtöni, sillä totta kai onnistuin unohtamaan hätiköinnissäni pyyhkeeni riu'ulle kuivumaan. Osaanpahan tulevaisuudessa ottaa mukaan vaan halpispyyhkeitä, enkä sellaisia joilla on mitään sentimentaalista arvoa: nyt joudun pyytelemään tanskalaista kaveriani etsimään mokoman käsiinsä ja pitämään tallessa, kunnes keksin osoitteen johon pyyhkeen lähettää. Hng. Ja tämä kaikki siis perillä kohteessani, 13h junareissun jälkeen. Hngh.

Mutta minkäs teet, näinhän täällä käy. Ei tää reissu ihan yhtä tuskaa ja menetystä oo kuitenkaan ollut. Tiistainakin tuli nähtyä aivan mahtava Noboribetsun vulkaaninen alue, jossa kuumien lähteiden vesi kiehuu ja savu nousee maankoloista. Aluetta mainostetaan Helvetinlaaksona, ja teeman mukaisesti japanilaiset piruolennot, onit, värittävät Noboribetsun maisemaa ja kauppoja kaikissa koissa. Alueella toimii myös monta japanilaista onsen-kylpylähotellia, jotka vetävät kylpyvetensä alueen kuumista lähteistä. En vielä tällä kertaa ehtinyt käydä kokemassa japanilaista kylpylää, mutta sen sijaan kävelykierroksen päätteeksi huljuttelin jalkojani siihen osoitetulla huljuttelupaikalla, siis suoraan lähteestä tulevassa kuumassa vedessä. Uskoisin siis että ainakin osin tuli kuumat lähteet koettua, mutta uusiakin mahdollisuuksia on: Noboribetsu ei ole suinkaan ainoa maanpäällinen helvetti Japanissa.

Vietettyäni pitkän viimeisen illan hostellityyppien kanssa, lähdin parin tunnin torkkujen jälkeen suuntaamaan asemalle ja ensimmäiseen etelään suuntaavaan junaan: matka Osakaan tulisi kestämään 13 tuntia, ja haluaisin olla perillä ennen yötä (enkä toisaalta ollut kiinnostunut yöpymään matkan varrellakaan, halusin suoraan seuraavaan mestaan). Nukuin siis tulomatkaani mukaillen lähes koko junamatkan, ja missasin siis jo toistamiseen maailman pisimmän merenalaisen junatunnelin. Luotijunalla pääsin kyllä yli puolet matkasta, mutta alkupätkä Hokkaidolta pääsaarelle Honsulle kesti yli puolet matka-ajasta suhteellisen ahtaissa ja hitaissa oloissa. Lopulta perille päästyäni oli kuitenkin mukava todeta, että tulipa reissattua taas aika kauas. Eniten se tuntui tosin helvetillisessä kosteudessa ja kuumuudessa, jota helpotti onneksi perille hostellissa ilmastointi. Niin, ja reilu kaveri lainasi toista pyyhettään, niin pääsin suihkuunkin.

Seuraava päivä tuli otettua rennosti hostellilla nähtävyyksiä pohtien ja chillaillen. Olin varannut Osakaan vain kaksi yötä, sillä elin siinä käsityksessä, että Osakassa ei kovin paljoa näkemistä ole suhteessa Kiotoon, jota ei pommitettu toisessa maailmansodassa ja jossa siitä syystä on oikeastaan ainoana suurena japanilaisena kaupunkina vanha rakennuskanra pystyssä kaikkine tuhatlukuisine temppeleineen. Tästä syystä varasinkin jatkoksi Kiotoon kolme yötä, jotta ainakin viikonlopun yli olisi majoitus kunnossa. Olin Osakan osalta osin oikeassa: vaikka minulta jäikin näkemättä Osakan linna ja Japanin vanhin pyhättö, ehdin eilen aussilaisen huonekaverin kanssa ihmetellä Osakan neonvaloja, ja tänään ihmetellä kaupunkia muuten Hong Kongilaisen kimmaporukan mukana, ja vaikka ihan mukavalta kaupungilta vaikuttaa niin ei siellä nähtävyyksiä liiaksi ole. Saman Hong Kong -porukan mukana käytiin piipahtamassa Narassakin, mutta käyn siellä varmaan vielä uudestaan rauhassa itsekseni, tyttöjä kun ei tainnut kiinnostaa kuin puolivillit peura-armadat paikallisissa puistoissa.

Nyt makoilen tosiaan Kioton hostellissani ja ihmettelen nukkumaanmenoa. Kaipa sitä vois huomenna koittaa ruveta teholla kahlaamaan kohteita läpi. Tsau!

-Tapsa

Hostellieloa

Moro!

Uusi hostellini on tosi jees! Huolimatta siitä että hostelli tosiaan on iso, ja jopa valtaosa vieraista on tavallisia reppureissaajia omissa oloissaan paremmin viihtyviä kotimaanmatkaajia ja perheitä, löytyy hostellista myös ihan riittävästi nuoria reissaajia ja hyvää menoa. Eritoten on tullut hengattua hostellissa siivousapuna työskentelevien ja asuvien working holiday -tyyppien kanssa, joiden kanssa on valmistettu soba-nuudeleita ja istuttu iltaa yömyöhään.

Tän porukan kautta onkin ite ajautunu yhä enemmän rentoon hengausmeininkiin, enkä ole käynyt toistaiseksi kaupungin ulkopuolella kuin yhden päivän verran. Olis ihan älyttömän makeeta voida hengata Japanissa niinkun oikeasti pitkään, sanotaan nyt vaikka turistiviisumin keston verran eli 3 kk. Vielä makeempa ois tietysti, jos Working holiday -viisumi Japaniin laajentuis Tanskasta ja Norjasta muihinkin pohjoismaihin, mutta sitä en tiedä toteutuuko se koskaan lähitulevaisuudessa tai ennen kun ikäännyn ikärajan yli. Onneksi esim. tässä hostellissa voi tehdä siivoustyötä ilmaista asumista vastaan ilman työviisumiakin, ihan luvanvarasestikin, joten pitempi hengaaminen ei hintatason puolesta oo täysin mahdotonta.

Mulla ei hintataso oo ongelma tällä hetkellä, onneksi, mutta aika sen sijaan on. Oon kauheesti miettinyt, pitäiskö mun jäädä tänne hengaamaan ja vaikka huoneita siivoamaan ja ottaa ihan kunnolla rennosti ja tutustua seutuun tosissani, mutta se kaikki olis muun Japanin näkemisen kustannuksella. Minimityöskentelyaika on 2 viikkoa, joten vaikka aloittaisin jo huomenna, jäis muun Japanin näkemiseen vain viikko, mikä tekee mun mielestä jo aiiika tiukkaa. Vaikka siis tekiskin mieli, niin näillä puheilla taidankin kyllä päättää, että kun kerran hostelli on varattu täyteen ylihuomisesta eteenpäin, lähden keskiviikkona kohti etelää ja todennäköisesti Kiotoon.

Vaikka pääasiassa aikani Sapporossa onkin ollut hengausta, on täällä jotain tullut tehtyä, sentään. Käytin yhden kokonaisen päivän reissatakseni ruotsalaisen Björnin kanssa tsekkaamaan Sinistä Lampea, joka nimensä mukaisesti on erittäin sininen. Siis lähdettiin klo 11, kuvattiin lampea 20 min, ja takaisin hostellilla klo 11. Worth it, ottaen huomioon että siinä junassa istuessaan tuli ihmeteltyä Hokkaidon laakeita maisemia ja luonnon kaunetta. Toinen kokemus oli la-su yön viettäminen internetkahvilassa, kun hostelli oli tuoksi yöksi ehditty varata täyteen. Varattiin kahden belgin kanssa yöksi huone kolmella sohvalla ja telkkarinäytöllisellä koneella, hinta puolet hostellin huoneesta. Yöpymiseen kelvollinen paikka, löytyy pieni keittiö, wifi ja kone tietysti, vessat ja suihkukin. Dataamiseen aivan mahtava mesta:  edellämainittujen lisäksi löytyy myös koppeja makuusohvilla, ilmaiset limuautomaatit, ilmainen softiskone, ja lukutaitoisille seinät täynnä japaninkielistä mangaa. Tässä paikassa ei koneilla voinut tehdä muuta kuin selata nettiä, mutta monissa paikoissa on koneisiin asenettu myös suosituimpia pelejä. Pitänee käydä kokemassa uudestaan.

Alan oleen lopultakin okei rennosti ottamisen kanssa. Ollaanhan tässä reissulla, joo, mutta ei lomalla voi kokoajan olla juoksemassa nähtävyydestä toiseen. Kuudessa viikossa ehtii näkemään aika paljon, vaikka chillailisikin pari päivää hostellilla ja sen ympäristössä.

Niin joo, Hokkaidossa on tosiaan viileämpää kuin Tokiossa, vaikka t-paidassa selviääkin edelleen. Varmasti viileämpää kuin Suomessa nyt, tosin. Ottakkee rennosti!

-Tapsa

Kuvassa Björn ja Hokkaidon lakeudet