Karaokeilua ja seikkailua

Terve taas ihmiset!

Kulunut viikko on tuonut taas tullessaan kaikenlaisia, joskin lähes yksinomaan positiivisia kokemuksia. Elikkä ihan pirun hauskaa ollut!

Heikosta muististani huolimatta koitan kuvata päiväni mahdollisimman tarkasti. Tätä helpottaa onnekseni yksi seikka: vastoin puheitani viime päivityksessä, en ryhtynyt "teholla kahlaamaan kohteita läpi", vaan pikemminkin päivät kuluivat leväten ja illat syöden ja juoden hyvässä seurassa. Samaisesta syystä lienee julkaisutahtini heikentynyt.

Viime sunnuntaina vuokrasin itselleni pyörän ja lähdin ihmettelemään Kioton temppeleitä, tai, no, ainakin kahta. Enkä edes niitä kaikkein tunnetuimpia, jotka näin jälkeenpäin tajuan missanneeni kokonaan. Jaah. Pyöräilinpä kuitenkin pitkän ja jyrkän mäen päästäkseni vuorenrinteeseen rakennetulle temppelialueelle, ja vaikken muista edes paikan nimeä niin olihan se hiano. Oli vanhoja esineitäkin näytöllä ja myivät onnea tuovia amuletteja ja vaikka mitä...
     Pakko kyllä tosin todeta, että tällä hetkellä ei edes juuri kaduta, että jäi ehkä joitain ihan hienojakin temppeleitä näkemättä. Spessuja nähtävyyksiä ja paikkoja osaan tietty arvostaa, mutta paljon mieluummin käytän aikani spessujen ihmisten tapaamiseen ja niiden kanssa hengaamiseen. Tällä ensimmäiselläkin temppelillä kiinnostavin kohtaamiseni oli nuori äijä, jolla oli jännä lastenshow pystyssä. Parin neliömetrin matalan aurinkokatoksen alla hänellä oli television oloinen rakennelma, jonka näytön tilalla äijä vaihteli pahvisia kuvia diashown hengessä. Tarina oli mitä ilmeisesti vain yksi episodi kokonaisesta sarjasta, ja kertoi jonkinlaisesta supersankarista, kai. Vaikka juoni menikin vähän ohi, oli tarinankertojan eläytyminen kerrontaansa mahtava, ja jälkeenpäin harmittaakin että tyydyin pelkkiin valokuviin. Tarinan päätyttyä hän kyseli lapsilta triviakysymyksiä ja jakoi palkintoja. Kun kaiken päätteeksi lapsia kaitsinut turistimummo alkoi kaivaa lompakkoaan esityksestä ja palkinnoista, tarinoitsija totesi "no, it's a gift. And show is free."
      Seuraavankin temppelin päänähtävyys oli henkilö, budhistipappi, jonka reilun puolituntisen jumalanpalveluksen tai vastaavan istuin urheasti läpi, koittaen keskittyä saarnan kulkuun olemattomilla japanintaidoillani. Vaikka en taaskaan ihan juonesta saanutkaan kiinni, oli kiinnostavaa seurata papin eleitä, puhetapaa ja ihmisten reaktioita,  ja sitä, kuinka tämä kaikki muistuttaa pohjimmiltaan mitä tahansa muuta jumalanpalvelusta, joihin muutama paikallinen on kokoontunut kuuntelemaan papin mietteitä ja laulamaan pari virttä, tai kuten tässä tapauksessa, toistamaan papin perässä jonkinlaista rukousta, josta itse selvisin korkeintaan välttävästi. Joka tapauksessa tärkein ansaittu kokemus tässä oli se, kuinka toisella puolellakin maapalloa jotkin asiat pysyvät aina samoina. Ehkä jumalanpalvelus ei ollut kaikkein paras esimerkki aiheesta, kunhan nyt oli itselleni se, joka muistutti aiheesta.
     En viihtynyt pyöräreissulla kuin muutaman kolme tuntia, sillä sää oli helvetillinen ja pyörän satula nousi vain puoleen siitä korkeudesta jolle sen olisin halunnut. Tarkoituksenani oli myös tavata edellisenä päiväni blogikirjoitteluni ohessa tapaamani huonekaveri brittiläinen Nick ja käydä syömässä läheisessä kehutussa pihvipaikassa. Hän oli käymässä Narassa, siellä peurapaikassa jossa olin käynyt itse pari päivää sitten kääntymässä. Nickilä kesti kuitenkin iltakahdeksaan asti päästä takaisin, joten nälkäni oli riittävä vihdoin päästessämme pihville. Mikään tavallinen pihvi ei ollut kyseessä: kyseessä on japanilaistyylinen pihvi, tonkatsu, joka on päältä näyttää valmiiksi paloiteltulta schnitseliltä ja on sisältä erityisesti tämän ravintolan tapauksessa lähes raaka ja aivan uskomattoman hyvänmakuinen. Vaikka tämä yksilö olikin erityinen, myönnän että olen kyseistä ruokaa syönyt lähes joka toinen päivä valmisruokana, niin hyvää se on!
     Pihvit syötyämme päätimme samaan syssyyn käydä kokemassa matkaoppaastani bongaamani erityisyyden, joka löytyi vajaan puolen tunnin kävelyllä ja poliisien avustuksella. Lopulta oven edessä oli hienoa ihastella valokylttiä: "Finlandia bar"!
     Olin odottanut Suomilandian nimeä kantavan baarin olevan korkeintaan kuppila, jossa keskitytään väkevien tarjoiluun ja jurottamiseen japanilaisella vivahteella, mutta oletukseni osoittautuivat vääriksi: paikka saattoi olla fiinein baari, jonka tiskin ääreen olen istunut. Sisustus oli mitä tyylikkäin ja siistein, kuten olivat liiveihin puketuneet kohtalaisen sujuvaa englantia puhuvat baarimikot. Ainoat asiat, jotka muistuttivat kodista, olivat hinnat ja viinavalikoima. Löytyi jopa puolillaan oleva pullo Koskenkorvaa! Vaikka istumapaikastaan saikin maksaa kotimaisittain kolmisen euroa ja juomista reilun viisi, olivat palvelu ja olot riittävät pidättelemään meitä useamman tunnin. Kun kuitenkin sunnuntai-ilta oli, väkeä meidän lisäksemme ei ollut kuin yksittäinen tanskalaispariskunta, joka poistui yhdentoista aikaan. Kun itse päätimmä puoliltaöin vaihtaa asemaa (henkilökunnan kiitosten ja kumartelujen saattelemana), totesimme ikäväksemme ettei missään lähiseudulla ainakaan enään tapahtunut mitään, joten nappasimme taksin takaisin hostellille. Olihan Finlandia-baari toisaalta yksinäänkin aivan ylittämätön kokemuksena.

"Maanantaiaamuna krapula ja vapina...", tai oikeastaan vain myöhäinen aamu. Tarpeeksi myöhäinen, että paljoa en saanut aikaiseksi, paitsi pohdittua matkani jatkoa. Tilanne alkoi nimittäin uhkaavasti näyttää siltä, että vapaat pedit alkovat olla lopusa koko Kiotossa seuraavina päivinä. Olit onnistunut hankkimaan itselleni vielä yhden yön jatkoa, mutta siitä seuraavaa jouduin jännittämään jonotuslistalla siinä toivossa, että joku peruisi. Siitä eteenpäin kaikki oli kuitenkin kysymysmerkkinä. Kiotossa alkaisi 17. päivä yksi Japanin suurimpia festivaaleja, Gion Matsuri, ja muutamaa sietämättömän kallista paikkaa lukuunottamatta kaikki Kioton hostellit olivat muutaman päivän ajan täynnä. Vaihtoehtoina olisi keksiä tilanteesta huolimatta majoitus Kiotosta ja vilkaista festivaalimenoja, tai yöpyöä kaupungin ulkopuolella ja tulla tai jättää tulematta katsomaan juhlallisuuksia. En saanut tuona maanantaina päätöstä tehtyä, vaikka päässäni pyörikin monta vaihtoehtoa: voisin yöpyä hieman etelämpänä erään hyvän biitsin tuntumassa ja tulla välillä käymään Kiotossa, voisin yöpyöä taas vaihteeksi nettikahvilassa, tai antaa koko homman olla ja jatkaa pikimmiten seuraavaan kohteeseeni Okinawalle...
     Vaikken saanutkaan päätettyä mitään, morjenstin Nickin matkaan kohti Etelä-Koreaa, ja tutustuin vuotta nuorempiin californialaisiin Davidiin, Tyleriin ja Maxiin sekä kanadalaiseen Rickiin, unohtamatta japanilaista Yoichia, jotka siis kaikki jakoivat saman huoneen kanssani. Päätimme lähteä syömään porukallaa, ja Rick vakuutti nähneensä loistavan ja kohtuuhintaisen all-you-can-eat -mestan, joka päätettiin käydä kokemassa. Lähtö kuitenkin venyi (taas vaihteeksi) melkein kahdeksaan, ja kun lopulta löysimme perille, käykin ilmi että huokea hinta on ollut lounastarjous, ja nyt kyseinen mesta ja kaikki lähellä olevat paikat ovat sietämättömän hintaisia. Onneksi Yoichi alkaa selvittämään lähintä kohtuuhintaista izakayaa nettiyhteydellään, ja minä koitan pitää suuni kiinni jottei nälkäni ruokkima ärtymykseni ottaisi tilannetta haltuun. Vaikken voinutkaan syyttää Rickiä ymmärrettävästä virheestä, en ole koko reissulla ja pitkään aikaan muutenkaan ollut yhtä vihainen.
     Lopulta, parin metropysäkin päässä, vartin kävelyn ja minun hiljaisen kiroamiseni siitä kuinka "tämä paikka on varmaan sitten vuorostaan kiinni" jälkeen päädymme oikeaan paikkaan, ja vain parin minuutin pöydän odotuksen jälkeen istumme kaikki kuusi pöydässä oluet edessämme, ja Yoichi tilaa tehokkaasti kaikkea mahdollista ruokaa puolestamme. Viimeistään ensimmäisen suupalan kohdalla olo on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja kaikki on taas mitä parhaiten. David kiteyttää hyvin izakayan loistavuuden: siinä missä tavallisen ravintolareissun kohokohta on ruuan saapuminen pöytään, kokee izakayassa saman ilon yhä uudestaan ja uudestaan, kun huokeita mutta maukkaita annoksia saapu toinen toisensa perään. Kaiken aikaa oluen virratessa, mikä oli californialaiskolmikolle mukava yllätys, ovathan he vielä kotonaan alaikäisiä. Taitavat olla Japanissakin muuten...mutta eipä heiltä kukaan papereita kysynyt. Söimme ja joimme itsemme täyteen kaikkien annosten ja juomien maksaessa vain ¥280 eli reilut kaksi euroa, jonka jälkeen jatkoimme vielä hostellille viettämään iltaa.

Tiistaiaamu muistutti maantaita, sillä erolla että uskoin tällä kertaa juhlimisen loppuneen vähäksi aikaa. Kuinka väärässä olinkaan: tästä se vasta lähtee!
     Onnistuin kuin onnistuinkin saamaan jonottamalla yhden yön lisää, joten jäljellä olisi vielä kaksi yötä ennen torstaista heitteillejäämistä. Jatkoa en nimittäin edelleenkään saanut päätettyä, enkä ole varma yritinkö edes kovin paljoa. Kun sain lopulta irtautettua itseni pelistä, johon Rick oli minut koukuttanut, lähdimme yhdessä ihmettelemään Inarin pyhättöä ja sen vuorta tuhansine punaisine portteineen. Omalta osaltani oli tarkoitus saada hieman liikuntaa taas vaihteeksi, sillä matka vuoren huipulle kestäisi reilun tunnin verran. Rick sen sijaan oli valokuvaajapersoona, ja nähdessään vuoren juurella istuvan temppelin hän totesi minulle ykskantaan, että hänellä tulee kyllä menemään aikamoinen tovi pelkästään tässä, ja että lieneisi parasta jättää hänet rauhassa kuvaamaan ja käyttää oma aikani paremmin kuin häntä odotellen. Olin samaa mieltä, ja sovittuamme tapaavamme hostellilla päivän päätteksi lähdin nousemaan vuorta.
     Vuoren huipulle pääsisi kahta reittiä, joista toista päätin lähteä ylös ja toista tulla alas. Reitit olivat hieman eri pituisia, mutta niitä yhdisti se, että ne kulkivat kummatkin lähes koko pituudeltaan punaisten toori-porttien ali. Reitin varrella oli myös aika ajoin pieniä alttareita, ja huipulla muutama kookkaampi, sekä pieniä hökkeleitä juoma-automaatteineen. Suurin kysymys päässäni kiipeämisen jälkeen olikin, kuka on se, joka käy täyttämässä näitä automaatteja, kun vuorella ei ole muita reittejä kuin kävelyportaita ja automaatteja varmaankin tusinan verran koko reitillä? Kulutuskin lienee suuri korkeasta hinnasta huolimatta, sillä keli oli jälleen käsittämättömän kostea ja kuuma, enkä missään nimessä ollut ainut joka olosuhteista huolimatta oli lähtenyt vuorta kiipeämään. Liikkeellä oli monenlaista travelleria ja paikallista lenkkeilijääkin, joskin vain yhteen porukkaan tutustuin muita tarkemmin.
     Ollessani vielä nousun alkupuoliskolla saavutin jonkinlaisen retkikunnan, joka nousi hieman minua hitaammin, muttei aivan ohitettavissakaan, joten päätin roikkua suosiolla sen perässä toistaiseksi. Ei siinä, tällä travelleriporukalla oli ihan hyvä meno päällä, ja erityisesti erään selvästi jenkin puheet olivat, noh, sanotaan että kiinnostavia, mutta siis pääasiassa huvittavia. Kun he kuitenkin päätyivät ihmettelemään maisemia, jatkoin itse heidän ohitseen. Kohtasin heidät kuitenkin uudestaan puolimatkan levähdyspaikalla, ja kun nousimme samaa matkaa samaan umpikujaan erehdyksessä, syntyi riittävästi jutunjuurta jo tutustua porukkaan lähemmin ja nousta vuorelle samassa retkikunnassa. Noustessa minulle kävi selväksi, etteivät travellerit ollet juurikaan toisilleen ennestään tuttuja: vaikka jenkkejä olikin kahdeksasta hengestä kuusi, oli suurincosa heistä tavannut vasta vuoren rinteellä, tai aiemmin reissulla mutta sattumalta törmännyt toisiinsa täällä. Liittymiseni tuntuikin siis luontevalta, ja porukassa nousu olikin paljon hauskempaa. Tässä tapauksessa matka olikin ehdottomasti tärkeämpi kuin määränpää, sillä vuoren huippu oli lievä pettymys. Huipun alttari ei ollut juuri tavallista ihmeellisempi, eikä näköalaa ollut puustosta johtuen laisinkaan. Mutta tulipahan kiivettyä! Laskeutuessani jatkoin jutustelua ja tutustumista porukkaan:  kuusi ryhmän tyypeistä oli jenkkejä, joiden lisäksi mukana oli iranilainen Sivan ja hollantilainen Bobby. Suurin osa oli ollut tai tulisi olemaan Japanissa reilun viikon, ja osa oli reissannut jo monta kuukautta muualla Aasiassa ja Australiassa.
     Päästyämmä takaisin puoleenmatkaan (joka oli sama molemmilla reiteillä) osa porukasta jatkoi alaspäin, kun minä jäin muiden kanssa ihmettelemään auringonlaskua. Tutustuimme samassa syssyssä erääseen paikalliseen, jonka kanssa laskeuduimme alas. Hän yritti hakea lähialueelta ruokapaikkaa meille, mutta kun hänen suostituksensa olivatkin kiinni, päätimme palata päärautatieasemalle varmojen ruokapaikkojen luokse. Perillä ruokapaikassa meitä oli lopulta kuusi: minä, Sivan, Bobby, jenkkiläiset Mark ja Jasmin sekä kiotolainen kaverimme, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. Jutusteltiin kaikenlaista, ja sain esimerkiksi kuulla hieman iranilaisesta asepalveluksesta, jonka Sivan oli myös käynyt, sillä vaikka asepalvelus onkin hieman erilainen sukupuolesra riippuen, myös naiset käyvät iranissa intin. Sain syödäkseni jälleen tonkatsua, selvisimme maksusta kauhean sähligin jälkeen (meitä oli epähuomiossa laskutettu liikaa, eikä jaettu maksaminen ole Japanissa kovin tunnettu käsite) ja jatkoimme matkaa läheiseen Irish pubiin, jossa pääsimme jälleen nauttimaan kohtuuhintaisista juomista. Jasmin ja Bobby jatkoivat tästä kohti hostellejaan, kummatkin naapurikaupungissa Osakassa, ja paikallinen tuttavamme lähti hänkin kohti kotia, joten toivotimme heille hyvät yöt ja jatkoimme Sivanin ja Markin kanssa seuraavaan paikkaan. Päädyimme samoille seuduille, joissa vietin itse edellisen illan, ja etsiessämme seuraavaa paikkaa törmäsimme vanhoihin tuttuihin: niihin kolmeen jenkkiin, joista olimme erkaantuneet jäädessämme vuoren taukopaikalle ihmettelemään maisemia! Iskeydyimme siis yhdessä ¥200 baariin, jossa kaikki maksoi siis 1,4€! Olisikohan edes laillista Suomessa?
    Illan viimeiseksi vedoksi tämän jälkeen päädyimme paikkaan, johon olin kaivannut koko reissuni ajan: karaokeen! Vuokrasimme tunniksi pienen huoneen, jossa saimme tunnin ajan hoilata mitä ikinä tietokannasta löytyikään. Pakettiin sisältyi rajaton juomatarjoilu, joka olisi lisähinnalla ulottunut alkoholeihinkin. Illan hittejä olivat Big in Japan, Hotel California sekä kaikkien aikojen eeppisin Let it go -hoilaus, jonka olen kokenut. Taksi vei illan päätteeksi minut ja samassa hostellissa asustavan Audreyn hostellille vitosella.

Vaikka olenkin saanut käytyä vasta kolme päivää kuluneesta kahdeksasta, joudun pistämään tässä kohtaa poikki, sillä kello on paljon ja tällä kertaa kaipaisin jopa unta. Uskomatonta kyllä, olen jotenkin onnistunut kirjoittamaan kolmen päivän juomingeista enemmän tekstiä kuin missään edeltävien kokonaisten viikkojen tiivistelmissäni!
     Kaipa se vain kertoo siitä, kuinka hauskaa on todellakin ollut.
     Eikä tässä ole vielä edes kaikki!
     Koitan saada jo huomenna päivitettyä lisää, jotten jäisi liikaa jälkeen. Huomiseen siis!

-Ilmari